Vuosi pimeässä – ja viikko joka toi valoa koko vuoden edestä
Miika Raitakiven kokemus kuntoutuksesta Kunnonlähteellä
Vuosi sitten sain diagnoosin, joka muutti elämäni suunnan. Se päivä jäi kehooni ja mieleeni tavalla, jota on vaikea selittää. Muistan menneeni silmälääkärille, mutta sen jälkeen moni asia on hämärän peitossa. Ehkä mieli suojeli itseään. Se oli tähänastisen elämäni hirvein päivä.
Siitä alkoi vuosi, jota en olisi koskaan osannut kuvitella. Vuosi, jossa jokainen päivä sisälsi huolta, pelkoa ja jatkuvaa varuillaan oloa. Ei ollut päivääkään, ettenkö olisi miettinyt silmiäni, tulevaisuuttani ja sitä, mitä olen menettämässä. Elämä jatkui ulospäin, mutta sisälläni kaikki oli sekaisin.
Vuoden aikana kohtasin itsessäni tunteita, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tietoinen. Pelkoa, vihaa, surua ja epätoivoa – jopa sellaisia puolia, joita pelästyin. En aina tunnistanut itseäni. Kannoin maskia, joka näytti muille normaalilta elämältä, vaikka todellisuudessa itkin sisälläni. Ahdistus vei yöunia, teki pahoinvoivaksi ja sai kehoni reagoimaan. Ja silti vastasin kysymykseen “mitä kuuluu” sanomalla: ihan ok.
Suurin suru liittyi työhön ja unelmiin, joita minulla oli terveenä. Jouduin päästämään niistä hiljaa irti. Luopuminen ei ollut nopeaa eikä äänekästä, vaan hidasta ja kivuliasta. Työ oli ollut osa identiteettiäni, osa minua. Siitä irti päästäminen sattui syvältä. Silti tiedän tämän: sen minkä pystyin tekemään, tein täysillä ja intohimoisesti. Annoin kaikkeni. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois. Ne muistot ja kokemukset kantavat minua pitkään.
Kaksi viikkoa sitten olin pohjalla. Tulevaisuus tuntui tyhjältä sanalta, huominen liian pitkältä ajateltavaksi. En sanonut ääneen kaikkea, mutta sisälläni jokin sammui. Se pelotti minut lopulta niin paljon, että hain apua ja menin puhumaan lääkärille. Se auttoi hetken ja sillä hetkellä, kun maa meinasi nielaista minut kokonaan.
Olin saanut jo aiemmin lähetteen Kankaanpäähän näkösopeutumisvalmennukseen, mutta tuntui, että en jaksa sinne asti, enkä kyllä odottanutkaan enää mitään sen ihmeellisempää apua sieltäkään. Olin henkisesti täysin loppu. Onneksi sain hetkellisesti uskoa siihen, että asiat järjestyy kuitenkin.
Kun kuntoutusviikko alkoi, olin epävarma. Olin odottanut siltä paljon, mutta samalla epäilin, voiko yksi viikko oikeasti auttaa. Pystynkö ottamaan mitään vastaan? Uskallanko olla rehellinen? Entä jos petyn? Nyt ei olisi voimaa pettyä enää yhtään ajattelin.
Viikon aikana ymmärsin, ettei minun tarvinnutkaan jaksaa yksin. Sain ympärilleni kokonaisen verkoston tukea: psykologin, lääkärin, sosionomin, fysioterapeutin, toimintaterapeutin, apuvälinekouluttajan – ja vertaistukea ihmisiltä, jotka oikeasti ymmärsivät, mitä elän. Jokaisella oli oma roolinsa, ja yhdessä he muodostivat turvaverkon, jota en ollut tiennyt tarvitsevani näin paljon tai en edes ollut tiennyt tälläista olevankaan.
Sain olla rauhassa. Sain pysähtyä miettimään juuri niitä asioita, joita varten olin sinne mennyt. Ei tarvinnut esittää vahvaa, pärjäävää tai reipasta. Ja ehkä tärkeintä: uskalsin avautua todella vaikeista asioista. Sanoin ääneen pelkoja ja ajatuksia, joita olin kantanut hiljaa sisälläni. Kun ne tulivat sanoiksi, ne eivät enää olleetkaan vain minun taakkani.
Kuntoutus ei poistanut sairautta. Mutta se palautti minulle jotakin elintärkeää – toivon. Useampana aamuna heräsin hyvällä mielellä. Huomasin odottavani päivää. Se tuntui pieneltä ihmeeltä.
Tuntuu siltä, että sain jatkoaikaa. En elämälle sellaisena kuin se oli ennen, vaan elämälle sellaisena kuin se nyt voi olla. Olen taas alkanut luomaan uusia unelmia ja haaveita – sellaisia, jotka ovat mahdollisia ja saavutettavissa. Sellaisia, joita voin toteuttaa, vaikka olisin joskus sokea.
Tämä kokemus on saanut minut ajattelemaan myös laajemmin. Tällainen kuntoutus ei ole ylellisyyttä. Se on välttämätöntä silloin, kun sairaus tai vamma muuttaa elämän lopullisesti. Kukaan terve ei joudu miettimään identiteettiään, tulevaisuuttaan tai arjen selviytymistä tällä tavalla. Terveenä ei tarvitse tietää näitä asioita. Mutta silloin, kun terveys menee, ne tulevat eteen väistämättä – ja usein yksin.
Toivon, että jokaisella, jonka elämä muuttuu pysyvästi sairauden tai vamman vuoksi, olisi mahdollisuus tällaiseen tukeen. Paikkaan, jossa saa pysähtyä, puhua ja löytää uudelleen toivoa.
Haluan lopuksi sanoa kiitos. Kiitos kaikille niille ihmisille, jotka olivat osa tätä kuntoutusta. Te näitte minut ihmisenä, ette vain sairautena tai diagnoosina. Te annoitte aikaa, tilaa ja turvaa silloin, kun oma elämäni oli sirpaleina. Sillä on ollut valtava merkitys.
En ole vielä perillä. En tiedä, mitä kaikkea tulevaisuus tuo. Mutta tiedän tämän: olen yhä täällä. Elossa. Tuntemassa. Toivomassa.
Aurinko paistaa pilvienkin takana. Se paistaa, vaikka en aina näe sitä. Ja juuri nyt tunnen sen lämmön ja valon kasvoillani. ❤️
Terveisin Miika Raitakivi
Tervetuloa Kunnonlähteen tuen pariin missä tahansa elämän muutostilanteessa – olemme täällä teitä varten!
Tiesitkö, että tukemme on täällä kaikkien saatavilla kokonaan maksuttomasti, sillä useimmiten palvelun kustantaa kokonaisuudessaan Kela. Tutustu koko palveluvalikoimaamme täällä ja hyödynnä mahdollisuus kokonaisvaltaiseen tukeemme.